Uppelus; Taatelin kulminoituma

Ajattelin aloittaa tämänkin kirjeeni jaarittelemalla, tällä kertaa hauskoista suomenkielen sanoista. Pian kuitenkin oivalsin aiheen siirtämisen toiseen kertaan olevan tänään tarpeen, sillä koska edellisestä kirjeestä on jälleen vierähtänyt aikamoinen toivi, ja koska tällä aikavälillä on tietysti tapahtunut yhtä sun toistakin mainitsemisen arvoista, tulee tästä kirjeestä jaarittelemattakin auttamatta kovin pitkä. Joten jos teillä riittää aikaa tämän pienoisromaanin lukemiseen, olkaa hyvä ja ottakaa nyt mukava asento. Lupaan pitäytyä tänään kykyni mukaan edellisen kolmen viikon tapahtumien summittaisessa kuvailussa ja kirjoittaa lyhyesti mutta mahdollisimman kauniisti.

Itsenäisyyspäivän aattona suuntasimme siis Nastolaan viettämään rakkaan Venla-serkkuni ylioppijaisia. Tapasin juhlissa yllättäen myös entisen tyttöystäväni neiti T:n, jonka nimen julkistamislupaa en tajunnut juhlissa kysyä. Hänellä vaikutti menevän oikein hyvin ja oli verrattoman mukavaa huomata olevamme hänenkin puolestaan sujut. Juttelimme pitkään iloisissa merkeissä ja juhlat sujuivat muutenkin rattoisasti. Tapasin myös ensi kertaa Venlan poikaystävän Napin, joka paljastui oikein iloiseksi ja miellyttäväksi keskustelukumppaniksi ja kaikinpuolin kelpoveikoksi. Ilta kulminoitui (uusi suosikkisanani) Jaakon tekstiviestiin, jossa hän kertoi ensi kerran rakastavansa minua!

Seuraavana aamuna lähdin väsyneenä mutta onnellisena kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Matka West Palm Beachiin sujui kaikinpuolin loistavasti, enkä New Yorkin vaihdossakaan sählännyt kovin pahasti. Niinpä pitkän istumisen jälkeen seisoinkin taas Annan ja Peterin  parkkipaikalla palmujen alla ylöspäin virnistävää kuunsirppiä ihaillen. Automatkalla näin vilaukselta sievän opossumin livahtavan tieltä pensaikkoon, ja jostain syystä Jaakko pomppasi samantien mieleeni.

Kymmenpäiväinen lomani Palm Beach Gardenissa oli mahtava kokemus. Edellisellä vierailullani keskityimme erilaisiin nähtävyyksiin ja jokaiselle päivälle oli oma ohjelmansa. Tällä kertaa otin hieman rauhallisemmin ja annoimme päivän näyttää itse mitä halusi tarjota. Sää suosi lomaani, eikä yhtenäkään päivänä ollut liian kuumaa eikä myöskään liian pilvistä. Lapset olivat ihania, myös Hailey silloin kun malttoi olla parkumatta.

 Päivistä kauneimpana kävimme upeassa japanilaisen siirtokuntalaisyhteisön puutarhassa. Tai oikeastaan alueella oli yhteensä yli 20 erilaista puutarhaa, joiden kirjo käsitti niin munkkien mietiskelyä varten tarkoitetut kivipuutarhat, pienen hevosen kokoisten karppien asuttamat lammet, tuulessa helisevät bambumetsät sekä vesiputousten, kukkaistutusten ja alttarien täyttämät sanattoman kauniit puutarhat.

 Kävimme Annan kanssa lähes joka päivä sikäläisessä ostoskeskuksessa  katselemassa, ja tietysti shoppailemassa. Lounaalla kävimme usein eräässä ostoskeskuksen ravintolassa, jonka salaatit olivat todella hyviä myös hintaansa nähden, ja joiden äärellä terassin nurkkapöydässä kävimme mitä parhaimpia keskusteluja. Uskon, että tuossa lomassani kaikkein arvokkainta oli juuri tätiini kunnolla tutustuminen.
Hän on jälleen ihminen jonka kanssa olen hyvin samalla aaltopituudella ja jota opin matkan aikana tavattoman paljon kunnioittamaan. Haluan kertoa hänestä toisen kerran tarkemmin, mutta uskokaa pois että rakas kummitätini Anna on vahva ja kaikinpuolin upea nainen.

Viimeisenä iltana menimme yhdessä Peterin (tätini aviomies, jollen jo aiemmin maininnut) vanhempien kanssa aasialaiseen grilliravintolaan, sellaiseen jossa kokki valmistaa näyttävästi kaikki ruuat asiakkaiden silmien edessä. Show olikin melkoinen ja katkaravut, paistettu riisi ja vihannekset sekä mahi mahi-kala maistuivat mainioilta.

Lento takaisin hyiseen kotimaahan sujui odotusten mukaisesti. Lapset käyttäytyivät verraten hyvin, mitä nyt kuulemma hieman pilasivat viereisellä rivillä istuneen nenäkkäänoloisen nuoren naishenkilön lennon, tai ainakin tällaisen kuvan sain. Lennon jälkeen olin todella uupunut, kuten kuvitella saattaa, sillä aikaero tällä välillä iskee pahiten juuri lännestä itään palatessa.

Joulu Nastolassa oli jälleen sopivan tunnelmallinen ja todella mukava, ottaen huomioon, että tälläkin kertaa samassa talossa juhli 26 ihmistä, viisi koiraa ja myös ihmisriippuvainen maine coonimme Kehrä, joka vietti joulunsa talousrakennuksessa. Suvun ulkopuolisia vieraita tänä vuonna olivat Johanna, pitkäaikainen rakas ystäväni, sekä Thessalonikissa asuvan Outi-tätini suomenkielen oppilas Maria Eirin. Maria Eirin oli mukava tapaus ja vietinkin hänen kanssaan joulupäivinä paljon aikaa. Jo ensimmäisenä iltana väittelimme metafysiikasta helposti yli kaksi tuntia. Uskallan väittää saaneeni tuossa väittelyssä viimeisen sanan, vaikka Maria Eirinin mielestä ainoa saavutukseni oli hänen seuraavan päivän päänsärkynsä.

Joulussa ruoka näyttelee tietysti suurta osaa, eikä meidän sukumme pirskeet suinkaan tee tästä poikkeusta. Kinkun, laatikoiden, salaattien, sieni- sekä kalaruokien, torttujen, pikarkakkujen, pullien, kakkujen sekä leipien vuori palveli meitä koko pyhien ajan. Myös perinteeksi muodostunut Maarit-serkkuni suppilovahverokeitto maistui jälleen aivan yhtä ihanalta kuin edellisinäkin vuosina.

Viimein koitti Tapanin päivä ja oli aika palata kotiin ennen reissua Lievestuoreelle, uudenvuoden viettoon. Alunperin suunnitelma oli, että lähtisin uuden vuoden jälkeen Jaakon luo Tupokseen.
Päätettiin kuitenkin, että Jaakko tulisikin sensijaan kanssani Lievestuoreelle jo heti 28. päivä ja että viettäisimme mummolassa uudenvuoden. Edellisestä tapaamisesta oli jo kuukausi, ja ikävä oli suunnaton. Olimme julkistaneet seurustelumme jo joulukuussa, mutta vasta kun makasimme sylikkäin tuvan sohvalla tajusin kuinka onnellinen olin ja olen saadessani kutsua häntä poikaystäväksekseni. Hänen tuoksunsa, hänen tuikkivat silmänsä ja rakastavat käsivartensa ympärilläni... Voi, minä niin säälin heitä jotka eivät ole saaneet kokea elämässään rakkautta, sillä sitä suloisempaa ihmettä en ole eläissäni kohdannut.

Sain Jaakolta joululahjaksi sympaattisen ja pehmoisen nallen, ja valkoisen ja viheän teen sekoitusta irtoteenä, sillä minun entisen (huom!) pussiteen käyttäjän täytyy kuulemma opetella pröystäilemään kunnolla.
Uusivuosi sujui Lievestuoreella romanttisesti ja mielekkäästi, joskaan ei järinkään railakkaasti; minä ja Jaakko vastarakastuneina ja Maija ja Heikki neljättäkymmenettä viidettä hääpäiväänsä uudenvuoden aattona viettäen.

 Raketteja emme tänä vuonna ampuneet, mutta jättisädetikut ja lumisota sekä hangessa kirmailu riittivät meille enemmän kuin hyvin. Valoimme tietenkin myös tinat ja minä lupasin uudenvuoden lupauksenani aloittaa jonkin liikuntaharrastuksen. Varasin kuitenkin jo lupaushetkellä itselleni oikeuden päättää itse mihin aikaan tulevalla vuodella aloittaisin säännöllisen liikkumisen, ja myös oikeuden päättää harrastuksen kestosta.

Uudenvuoden päivänä nousimme Jaakon kanssa ylös sopivasti lounaalle. Maistoimme kumpikin ensi kertaa jänispaistia, joka olikin erittäin maukasta läskin kanssa muhinneena, ja lohkoperunoiden, salaatin ja puolukoiden kera tarjottuna. Olette ehkä huomanneet, että kuvailen tässä kirjeessä ruokia aika paljon. Lupasin olla jaarittelematta, ja suokaa anteeksi hedonismini, mutta mielestäni jos ruualle ja muille arjen nautinnoille annettaisiin enemmän arvoa, maailma olisi varmastikkin sitä pykälää miellyttävämpi paikka elää.

Viideltä koitti jälleen erkaantumisen hetki tietysti "vaikkei kenkään sois" ja varsinkin pikemmin kun olisin toivonut. Todistin jälleen saman ilmiön kuin edellisellä kerralla; viimeiset viisitoista minuuttia yhdessä haihtuvat kuin niitä varten olisi varattu vain silmänräpäys.
Nyt lasken päiviä seuraavaan kertaan kun näen taas rakkaani. Edessäni on kymmenen yksinäistä yötä. Niin, tai onhan minulla tietysti tämä nalle, joka toki osaltaan helpottaa hieman tuskaani!