Tervehdys teille rakkaat lukijat, joita on toivottavasti runsaamminkin kuin ainoastaan tunnustautuneet. Viime kirjeestäni onkin jo vierähtänyt tovi. Arvaan mitä ajattelette, taas tulee angstausta. Täältä pesee.
Tai sittenkin, ennen kun alan purkamaan sydäntäni jaan oman veikkaukseni, miksi kaikki kirjeeni ovat olleet niin kurjaa luettavaa. Syyllinen on tuo blogini synkeä taustakuva! Kaamos. Kaamos lähestyy. Ei hirveesti naurata, vai naurattaako .)
Hyvä on. Palaan asiaan, eli uusimpaan vuodatukseeni.
Kultasateena putosivat syksyn lehdet ja pian tulee talvi. Severin suhteen kaikki on hyvin. Olemme kumpikin tukeneet toisiamme ja uskallan sanoa että olemme suorastaan lähentyneet eron jälkeen. Olen sinkkuillut nyt kolme viikkoa. Naurakaa vain, mutta odottavan aika on pitkä! Kielsin itseltäni jo ennen eroa toiveet Jaakosta. Samalla linjalla jatkoin ja osin onnistuinkin. Ajattelin etten voisi tehdä sitä Severille. Niinpä annoin asian olla ja palasin nettideittailun ihmeelliseen maailmaan.
Tutustuin erääseen Vääksystä kotoisin olevaan Antti P:hen. Hän vaikuttikin oikein lupaavalta moottoripyörineen ja urahaaveineen, komeine piirteineen ja poikamaisine olemuksineen. Hän itse kuitenkin ilmoitti pian, ettei elämäntilanteensa vuoksi halua mitään ystävyyttä enempää.
Back to square one
Elämä ei ole peliä. Olen edelleen ikävällä tavalla ihastunut ihmiseen, jota en voi saavuttaa. Jaakkoon.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei tunteita voi ohjailla mutta tekoja voi. Lopulta kysyin Severiltä, miten hän reagoisi, jos minulle ja Jaakolle sittenkin tulisi jotain. Hän totesi vihaavansa minua loppuikänsä. Hetken kuluttua hän soitti uudelleen, ja sanoi nielevänsä, vaikkakin kakoen jos meille tosiaan jotain tulisi. Selvisi että hän oli soittanut Jaakolle. Tämä sai siis tietää ennenaikaisesti ja pahimmalta mahdolliselta taholta tunteeni. Ei hän mitään suhdetta haluaisi. Edellisenkin haavat olivat vielä parantumatta.
Severi ei siis tuhonnut mahdollisuuksiani, vaikka häntä hetken siitä syytinkin. Suuttuessani nimittäin arvelin Jaakon pelästyneen Severin reaktiota ja "puskista tullutta" tunnustusta, ja siksi torjui minut. Severi ei murskannut orastavaa suhdetta, mutta sentään hän oli murskata toivoni sen mahdollisuudesta. Jaksoin uskoa ja uskon avulla jaksoin jaksaa tätä iänikuista yksinäisyyttä. Olen ehtinyt nähdä vanhoja hyviä ystäviä sekä Lahdesta että Kuusaalta. Minulle se ei vain riitä. Tarvitsen jonkun johon todella nojata. Jonkun jonka syliin käpertyä ja tuntea turvapaikka jossa valheet ja pelot sulavat ja katoavat. Ja minä niin todella ikävöin sitä pohjoisen poikaa...
Päätän kirjeeni perinteikkäästi sitaatilla;
"Ja jos hyppäät, mä hyppään eka. sit hyppäät ja ponnahdat takas ku oon nii kimmoisa "
maanantai 19. marraskuuta 2012
"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti