"Näkisit ittes"

Pian on taas keskiyö, huomenna maanantai ja työpäivä. Koetin saada unen päästä kiinni, mutta eihän se tietenkään onnistu jos yrittää liikaa. Tuli mieleeni kirjoittaa tänne pitkästä aikaa ja hieman taas tutkia sydäntäni.

Minulle kuuluu kaiken järjen mukaan hyvää. Jaakon kanssa menee hyvin, suunnittelemme yhdessä jälleen kämpän sisustamista ja joulukin jo lähestyy, ainakin jos telkkairia on uskominen. Tällä kertaa juhlaa vietetään minun vanhempieni luona ja myös Jaakko tulee viettämään hullunmyllyä kanssamme.

Olen löytänyt tarotkortit uudelleen. Ne ovat mielestäni erinomainen tapa analysoida omia tuntemuksia ja ajatuksia, ja löytää uusia näkökulmia pohdintoihin. Ostin hiljattain itselleni Aleister Crowleyn Thoth-pakan. Mielestäni sen kortit ovat kauniit ja helpommin lähestyttävät kuin Rider Waiten tarotkortit. Suhdettani Thot-pakkaan selittää osaltaan se, että ensi kerran pelasin tarotia juuri Crowleyn korteilla Venlan luona.

On minulla oikeakin syy kirjoittaa tänne blogiini nyt. Muutama ilta sitten luin korttejani itsekseni ja minusta alkoi tuntua kuin jotakin puuttuisi. En ole kuullut kilttiä sanaa itsestäni aikoihin. En ole omasta mielestäni mitenkään erityisen hyvä ihminen, ja siksi näin ääneen sanottuna ajatus kuulostaakin turhamaiselta ja itsekkäältä. Mutta kai hyväksyntää saa toivoa? Olkoon se omaa pahaa luonnettani tai ihmisen perustarve, minä kaipaan kehuja. Mitä enemmän sitä mietin, sitä kurjemmalta tuntuu. Äsken maatessani sängyllä mieleeni tuli, ettei Jaakkokaan kehu minua.
Koskaan.

Sanon koskaan, sillä kun oikein pinnistän, mieleeni tulee tasan yksi (1) tilanne koko suhteemme aikana, jolloin Jaakko on sanonut mitään mitä voi ajatella kehuna. Tämä tapahtui tämän vuoden alkupuolella, en nyt muista tarkkaa päivämäärää, mutta joka tapauksessa ennen muuttoani Ouluun. Makasimme leffan jälkeen patjalla kuhertelemassa kun jaakko tarrautui minuun ja katsoi silmiini. Hän sanoi kaksi sanaa ja suuteli.

Muistan ne hyvin, ja niiden kuuleminen tuntui hyvältä. Melkein yhtä hyvältä kuin saada Venlan lakkiaisissa viesti Jaakolta, jossa hän ensi kerran sanoi rakastavansa.
Silloin teki mieli kiljua riemusta. Nytkin tahtoisin huutaa, mutten tiedä mistä syystä.
Tunne on todella epämukava, mutten löydä sille sanaa.

Kesäterveiset ja uuden syksyn sävel.

Kesä tuli ja meni, ja kuten saattoi arvata, myös tämä blogini kuoli sen ajaksi. Blogi piti lomaa, minä en. En pitkästytä teitä lupauksilla aktiivisemmasta tulevasta blogin suhteen. Päivitän nyt kuitenkin kesän kuulumisia tässä kirjeessäni.

Kesä oli niin pitkä, lämmin ja ihana kuin vain voi olla. Tosin kävin siis töissä koululla läpi kesän. Varsinaisia työtehtäviä ei juuri ollut, mitäpä hieman "ulkoilutin koulun kuolleita eläimiä", siis tuuletin täytettyjen elikoiden kokoelman.
Loppukesästä sain seurailla koulun pihalla suoritettavia kaivauksia. Arkeologit kaivoivat esiin jäljet Oulun palosta ja löytöjäkin oli kuulemma paljon, muunmuassa yllättävä määrä 1600-luvun rahoja. Aika kävi tietenkin pitkäksi, olinhan toisinaan rakennuksen ainoa hengittävä sielu ja tunsin oloni hyvin yksinäiseksi.
Pahinta aikaa oli heinäkuu, jolloin Jaakko kävi oman sivarikoulutuksensa Lapinjärvellä, VÄKE:ssä tietenkin.
Onneksi aurinko paistoi niin että moni "työpäivä" vierehti koulun pihanurmikolla aurinkoa ottaen, piirtäen ja rentoutuen. Kesän aikana jaksoin myös lukea, käydä hiekkarannalla ja juhlia oululaisten ja muidenkin ystävieni kanssa, niin ja tietysti Jaakon.

Kesä jatkuu jatkumistaan vaan

Lämmin sää jatkui syyskuun puolivälin ylikin, ja nautinnollistahan se todella oli. Syyssateet kuitenkin hyökkäsivät sitäkin kirpeämmin. Ruska on täällä pohjolassa todella kaunis juuri nyt.

Kauniita hetkiä ollaan koettu muutenkin. Eräänä iltana elokuun lopulla, romanttisen leffaillan jälkeen kävimme Jaakon kanssa vielä ulkona tupakalla. Yhtäkkiä, meidän siinä istuessamme, revontulet sytyttivät koko taivaan upeaan liekkiin. Niiden lumoava tanssi ja leimu pitelivät meitä siinä pitkään, ja myöhemmin katselin niitä vielä ranskalaiselta parvekkeeltamme. Ilta oli kertakaikkiaan upea!

Syksy on tuonut vakavampaakin ajateltavaa.
Olen alkanut ajatella, että minusta tulisikin äidinkielen opettaja näyttelijän sijasta. Vaikka teatterielämä onkin minulle hyvin rakasta, ei itsevarmuuteni, taitoni, eikä edes sydämeni siihen suuntaan minua enää niin selvästi ohjaa. Uskon yhä vahvemmin, että kirjoittaminen ja sanojen leikki on enemmän se mun juttu. Tutkijaksi en sentään halua, mutta opettaminen sen sijaan kiinnostaa kyllä.

Uskon sopivani opettajaksi hyvin, sillä olen sosiaalinen ja viihdyn luokassa ja koulumaailmassa. Yhä enemmän olen lisäksi ymmärtänyt, että rakastan sanoja, niiden makua ja tuntua. "Sinisempi", "uppelus", "sahalaita", "nirrin kiri"- siinä esimerkkejä sanoista jotka kiehtovat ja hauskuuttavat minua.
Jaakko puolestaan on aina ollut ns. tietokoneihmisiä, sai jopa lakituksen yhteydessä diplomin kuntoisuudestaan kuvankäsittelyssä. Hän on kuitenkin oman siviilipalveluksensa myötä sairaalassa alkanut harkita hoitajan alaa. Uskon hänen ainakin persoonansa puolesta soveltuvan siihen loistavasti. Minun on todella helppo kuvitella hänet söpönä hoitsupoikana. <3

Sekä Jaakolla että minulla ovat siis urasuunnitelmat saaneet uusia muotoja, ja opiskelupaikkojen harkinta tuottaa päänvaivaa. Koitamme tehdä parhaamme, jotta tulevat koulutuspaikkamme olisivat lähekkäin, esimerkiksi täällä Oulussa.

Les Petitites Vieilles

Tiedätte, miten käy kun kaikki sujuu kerrankin hyvin ja pitkän aikaa. Väärin, romahdusta ei sentään vielä ole tapahtunut. Toinen veikkaus osuu helpommin oikeaan; Ajan kulkua ei huomaa ja sitä tulee laiminlyöneeksi monen monta tuikitärkeää asiaa onnen huumassaan. Niin on käynyt niin asuntoni vuokralle, palkan lunastukselle kuin myös tälle blogille. Siksi jälleen kerran edellisen kirjeen ja tämän väliin mahtuu niin paljon, että tyydyn tylsään luettelointiin muistettavista hetkistä ja tapahtumista. Pyrin keskittymään oleelliseen.

Muutin siis Ouluun heti koulutusjakson päättymistä seuraavana perjantaina. Matkasimme torstai-iltana pakkaamisen jälkeen ensin Lievestuoreelle ja seuraavana aamuna Ouluun. Muutto sujui maksupäätteen tökkimisestä huolimatta melko hyvin ja jo iltana jäin Tarkka-ampujankadun kattohuoneeseen kaksin Jaakon kanssa. Viikonlopun jälkeen aloitin työni Oulun Lyseon Lukiolla. Koska ensimmäinen työviikko oli hiihtolomaviikko, töitä ei juuri ollut, ja päivät kuluivat hitaasti dataillen. Opiskelijoiden ja opettajien palatessa töiden skaala laajeni ja kevään olenkin hoitanut juoksevia asioita ja jopa sijaisuuksia. Mielenkiintoisinta lieni juuri filosofian ja uskonnon opettaminen itseäni vuotta nuoremmille.

Ensimmäisillä viikoilla huomasin Oulun olevan erityisesti roskaruuan ja polkupyöräilyn kaupunki. Pyörätiet ovat hyvässä kunnossa talvellakin, ja yhteydet ovat mainiot. Pieniä "känkkylöitä" on joka kulman takana.

Niin se "kattohuoneisto"M; -En enää majaile siellä. Nykyään vuorokaudet kulkevat lähinnä naapurikadulla sijaitsevassa kaksiossa, jonne Jaakko muutti virallisesti muutama viikko oman muuttoni jälkeen. Rakennamme siitä ensimmäistä yhteistä pesää. Minusta onkin tullut varsinainen sisustushullu. Surffailen muunmuassa Eurokankaan ja Iltalehden sivuja sekä sisustusblogeja ideoiden toivossa.

 Laitan nykyään myös ruokaa, mikä on se varsinainen ihme. Minut tunnetaan totutusti veden pohjaan keittäjänä, peräti kaksinkertaisena. Kenties suurin saavutukseni ruuanlaiton pilkkaamisen saralla oli seitsemännellä luokalla leipomani kakkupohja, jonka opettaja naulasi luokan seinään varoittavaksi esimerkiksi. Muutettuani kotoa kokkaustaitoni ovat onneksi parantuneet. Olen innostunut erityisesti aasialaisesta keittiöstä, mikä ei musiikkimakuni huomioonottaen ole niinkään hurja suunta.

Kaikkein ihaninta kuitenkin on varmaan itsevarmuuteni ja itsenäisyyden tunteen vahvistuminen muuton myötä, niin ja kevät! Kevät, oi kevät!

Kevät!
Kevät!
Koti

Hanhiemo

Siviilipalvelus alkoi 4. helmikuuta. Heräsin rikollisen aikaisin noin kello 8, ja nousin Lapinjärvelle ajavaan bussiin väsyneenä, mutta vastaanottavaisen utelijaana. Muistan saapumisesta parhaiten jonon, joka ylsi asuntolan neljänteen kerrokseen. Luonnehdin jonoa muistaakseni osuvasti "Pitkä, kuin Kennedyn lentokentällä". Ilmoittautumisen ja lyhyen infotilaisuuden jälkeen jakauduimme ryhmiin, jotka erikoistuisivat koulutusjaksolla parhaiten kunkin palvelustaan suorittavna tulevaa työpalvelua tukevalla koulutuksella.

Omaksi ryhmäkseni valitsin Väkivallan Ennalta Ehkäisyn, VÄKE:n. Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin, kenties tärkeimpinä Joni V:hen ja tamperelaiseen Jesseen. VÄKE:en kuuluu myös äärettömän ystävällinen huonetoverini Mikko. Koulutusvastaavamme Leena on todella mukava ja hänen keskusteluun ja yhteiseen tekemiseen keskittyvä opetusmetodinsa tuntuu mielekkäältä. Hänen pitämänsä luennot kuluvatkin erityisen sukkelaan. Luennot käsittelevät paljon sosiaalipsykologiaa ja tunteita.

Koulutusjakso kului nopeasti, kirjoitushetkellä sitä on enää ensi viikko jäljellä. Myöhemmin luennoilla tutustuin vielä Tomiin, puolankalaiseen Jesse H:hon sekä Samuun, joka asuu tulevassa "viholliskaupungissani" Raahessa. Osallistuin myös Arndt Pekurisen elämää kuvaamaan luentonäytelmään, jossa myös Tomi näytteli. Näytelmän oli tarkoitus olla yllätys muille koulutusjaksolaisille, ja kuulemani mukaan noustessani ylös kesken luennon ja avatessani näytelmän repliikilläni "Minä olen Arndt Pekurinen" oli Samu mielessään ajatellut "...istu nyt saatana alas".
Yllätys siis onnistui!

Ihmisten lisäksi tutustuin hyvin myös melko lähellä Koulutuskeskusta sijaitsevan Hotelli Hanhen baariin, jonne menemme viihtymään porukalla joka keskiviikko. Baari on tunnelmallinen ja todella sympaattinen, vaikka karaoke-laulujen valikoimassa onkin parantamisen varaa. Viime kerralla baarissa 21. helmikuuta seurueeseemme liittyi vielä turkulainen Aleksi R. Nyt lienenkin maininnut koulutusjaksolleni tärkeimmät ihmiset.

Kuten mainittua, koulutus on loppumaisillaan. Vaikka olenkin suorastaan nauttinut siivin kuluneesta ajasta, on sen juoksun vikkelyys tervetullutta. Jokainen kuluva hetki kuljettaa minua lähemmäs tulevaa ja muutto Ouluun rakkaani Jaakon luo lähestyy vauhdilla.
 Ensi torstaina matkaamme isän kanssa Ouluun jossa allekirjoitan ensimmäisen vuokrasopimukseni. Sen jälkeen minulla on uusi oma koti. Kaikesta tästä olen hyvin onnellinen, ja toki olo on silti haikea. Tuskin pesästä lähteminen on kenellekkään kokonaan helppoa. Toisaalta ajatellen, pesästä lähtö merkitsee lentämään oppimista. Kenties Oulusta löydän siipeni.

Angeli in volo

Oikeastaan heti Floridasta palattuani suurin huolenaiheeni on ollut siviilipalveluspaikan etsiminen. Aluksi ajattelin, että tahtoisin suorittaa työjakson jollakin teatterilla, sillä näyttelijyys on yhä hartaimpia elämänhaaveitani. Mikäs sen tehokkaampaa ja opettavaisempaa harjoitusta kaltaiselleni näyttelijänalulle lavatyöskentelyn ulkopuolella kuin seurata vuoden verran täyspäiväistä teatterielämää? 

Huomasin kuitenkin pian, ettei teattereihin niin vain pääsekkään töihin edes sivarilaiseksi. Koitin hakea ensin Oulun Kaupunginteatterille, seuraavaksi Poriin. Oululla ei ollut tarjota paikkaa ja Porin teatteri oli säätiöpohjainen eikä ilmeisesti siitä syystä voinut minua palvelukseensa ottaa. Tajusin, että aika paikanhaulle oli  tiukassa, vaikka kuinka mielessäni kuvittelin olleeni hyvään aikaan liikkeellä.

Päädyin asettamaan itselleni uuden päämäärän palvelupaikan haulle. Tahdoin Jaakon luo Ouluun ja jollen kerran teatterille pääsisi, ehkä jokin Oulun kirjastoista ottaisi minut; turha toivo. Seuraavaksi soitin Oulun opetustoimikunnalle, josko joltain koululta löytyisi minulle paikka. Hallintosihteeri kertoi minulle rehtorien olevan todella skeptisiä sivarilaisten suhteen ja että etenkin nyt kevätlukukaudella olisi lähes mahdotonta saada paikkaa. Hän pyysi minua kaiken varalta kuitenkin jättämään yhteystietoni ja kirjoittamaan hieman itsestäni rehtoreille. 

Ymmärsin olevani todella myöhässä ja lopulta sijainnista tuli ainoa vaateeni. Jos siviilipalvelus olisi suoritettava vähemmän mieluisassa laitoksessa tekisin sen Jaakon lähellä.

Olin jo epätoivon partaalla. Näin mielessäni itseni jätelaitoksella, vedenpuhdistamon vanutuppovastaavana tai jossain muussa "paskaduunissa" oman typeryyteni marttyyrinä ja pelkästä rakkaudesta elävänä raskaan työn raatajana! Sitten mahdoton tapahtui.

 Vasta heränneenä ja flegmaattisena tarkastin eräänä aamuna sähköpostiani ja yhteisöpäivitysten seasta huomasin viestin. Oulun Lyseon rehtori tarjosi minulle moniosaajan siviilipalveluspaikkaa! Vastasin innosta täristen myöntävästi, ja pyysin soittamaan tai lähettämään sähköpostia kuinka jatko hoituisi. Seuraavana aamuna rehtori soitti ja kehotti ottamaan hallintosihteeriin uudelleen yhteyttä. Nyt sekin on tehty, ja odottelen nyt vain soittoa tai viestiä millloin minut halutaan pohjoiseen pistäytymään ja haastateltavaksi.

Viime viikon perjantaina Jaakko tuli taas käymään meillä. Vaikka erossa olo kuinka sattuukin, ikävän todella tajuaa vasta jälleennäkemisen riemussa. Kävimme Jaakon, Severin ja parin kaverin kanssa huviksemme katsomassa salkkarihahmojen tähdittämän "kauhuelokuvan" Nightmare. Se oli todellinen nautinto, vaikka tuskin samalla tavalla kuin millä se oli tarkoitettu. Monet elokuvan repliikit ja itsekeksityt elokuvaan liittyvät vitsit jäänevät elämään piirissämme.

Tiistaina kävimme Jaakon kanssa Helsingissä. Matka alkoi jo varhain aamulla, ja menomatkan nukuinkin autuaana Jaakon sylissä. Helsingissä tapasin ensimmäistä kertaa jaakon äidin ja pikkusisarukset. Näimme kaupungilla myös rakasta ystävääni Saraa. Sitten jälleen viideltä tuli hetkellisten jäähyväisten aika. Nousin haikeana bussiin ja Severin kautta kotiin. Lienee turha mainita että nukuin sen yön, niinkuin olen nukkunut joka yö siitä lähtien Jaakon antama nalle, Elsbeth, tiukasti kainalossa.

Uppelus; Taatelin kulminoituma

Ajattelin aloittaa tämänkin kirjeeni jaarittelemalla, tällä kertaa hauskoista suomenkielen sanoista. Pian kuitenkin oivalsin aiheen siirtämisen toiseen kertaan olevan tänään tarpeen, sillä koska edellisestä kirjeestä on jälleen vierähtänyt aikamoinen toivi, ja koska tällä aikavälillä on tietysti tapahtunut yhtä sun toistakin mainitsemisen arvoista, tulee tästä kirjeestä jaarittelemattakin auttamatta kovin pitkä. Joten jos teillä riittää aikaa tämän pienoisromaanin lukemiseen, olkaa hyvä ja ottakaa nyt mukava asento. Lupaan pitäytyä tänään kykyni mukaan edellisen kolmen viikon tapahtumien summittaisessa kuvailussa ja kirjoittaa lyhyesti mutta mahdollisimman kauniisti.

Itsenäisyyspäivän aattona suuntasimme siis Nastolaan viettämään rakkaan Venla-serkkuni ylioppijaisia. Tapasin juhlissa yllättäen myös entisen tyttöystäväni neiti T:n, jonka nimen julkistamislupaa en tajunnut juhlissa kysyä. Hänellä vaikutti menevän oikein hyvin ja oli verrattoman mukavaa huomata olevamme hänenkin puolestaan sujut. Juttelimme pitkään iloisissa merkeissä ja juhlat sujuivat muutenkin rattoisasti. Tapasin myös ensi kertaa Venlan poikaystävän Napin, joka paljastui oikein iloiseksi ja miellyttäväksi keskustelukumppaniksi ja kaikinpuolin kelpoveikoksi. Ilta kulminoitui (uusi suosikkisanani) Jaakon tekstiviestiin, jossa hän kertoi ensi kerran rakastavansa minua!

Seuraavana aamuna lähdin väsyneenä mutta onnellisena kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Matka West Palm Beachiin sujui kaikinpuolin loistavasti, enkä New Yorkin vaihdossakaan sählännyt kovin pahasti. Niinpä pitkän istumisen jälkeen seisoinkin taas Annan ja Peterin  parkkipaikalla palmujen alla ylöspäin virnistävää kuunsirppiä ihaillen. Automatkalla näin vilaukselta sievän opossumin livahtavan tieltä pensaikkoon, ja jostain syystä Jaakko pomppasi samantien mieleeni.

Kymmenpäiväinen lomani Palm Beach Gardenissa oli mahtava kokemus. Edellisellä vierailullani keskityimme erilaisiin nähtävyyksiin ja jokaiselle päivälle oli oma ohjelmansa. Tällä kertaa otin hieman rauhallisemmin ja annoimme päivän näyttää itse mitä halusi tarjota. Sää suosi lomaani, eikä yhtenäkään päivänä ollut liian kuumaa eikä myöskään liian pilvistä. Lapset olivat ihania, myös Hailey silloin kun malttoi olla parkumatta.

 Päivistä kauneimpana kävimme upeassa japanilaisen siirtokuntalaisyhteisön puutarhassa. Tai oikeastaan alueella oli yhteensä yli 20 erilaista puutarhaa, joiden kirjo käsitti niin munkkien mietiskelyä varten tarkoitetut kivipuutarhat, pienen hevosen kokoisten karppien asuttamat lammet, tuulessa helisevät bambumetsät sekä vesiputousten, kukkaistutusten ja alttarien täyttämät sanattoman kauniit puutarhat.

 Kävimme Annan kanssa lähes joka päivä sikäläisessä ostoskeskuksessa  katselemassa, ja tietysti shoppailemassa. Lounaalla kävimme usein eräässä ostoskeskuksen ravintolassa, jonka salaatit olivat todella hyviä myös hintaansa nähden, ja joiden äärellä terassin nurkkapöydässä kävimme mitä parhaimpia keskusteluja. Uskon, että tuossa lomassani kaikkein arvokkainta oli juuri tätiini kunnolla tutustuminen.
Hän on jälleen ihminen jonka kanssa olen hyvin samalla aaltopituudella ja jota opin matkan aikana tavattoman paljon kunnioittamaan. Haluan kertoa hänestä toisen kerran tarkemmin, mutta uskokaa pois että rakas kummitätini Anna on vahva ja kaikinpuolin upea nainen.

Viimeisenä iltana menimme yhdessä Peterin (tätini aviomies, jollen jo aiemmin maininnut) vanhempien kanssa aasialaiseen grilliravintolaan, sellaiseen jossa kokki valmistaa näyttävästi kaikki ruuat asiakkaiden silmien edessä. Show olikin melkoinen ja katkaravut, paistettu riisi ja vihannekset sekä mahi mahi-kala maistuivat mainioilta.

Lento takaisin hyiseen kotimaahan sujui odotusten mukaisesti. Lapset käyttäytyivät verraten hyvin, mitä nyt kuulemma hieman pilasivat viereisellä rivillä istuneen nenäkkäänoloisen nuoren naishenkilön lennon, tai ainakin tällaisen kuvan sain. Lennon jälkeen olin todella uupunut, kuten kuvitella saattaa, sillä aikaero tällä välillä iskee pahiten juuri lännestä itään palatessa.

Joulu Nastolassa oli jälleen sopivan tunnelmallinen ja todella mukava, ottaen huomioon, että tälläkin kertaa samassa talossa juhli 26 ihmistä, viisi koiraa ja myös ihmisriippuvainen maine coonimme Kehrä, joka vietti joulunsa talousrakennuksessa. Suvun ulkopuolisia vieraita tänä vuonna olivat Johanna, pitkäaikainen rakas ystäväni, sekä Thessalonikissa asuvan Outi-tätini suomenkielen oppilas Maria Eirin. Maria Eirin oli mukava tapaus ja vietinkin hänen kanssaan joulupäivinä paljon aikaa. Jo ensimmäisenä iltana väittelimme metafysiikasta helposti yli kaksi tuntia. Uskallan väittää saaneeni tuossa väittelyssä viimeisen sanan, vaikka Maria Eirinin mielestä ainoa saavutukseni oli hänen seuraavan päivän päänsärkynsä.

Joulussa ruoka näyttelee tietysti suurta osaa, eikä meidän sukumme pirskeet suinkaan tee tästä poikkeusta. Kinkun, laatikoiden, salaattien, sieni- sekä kalaruokien, torttujen, pikarkakkujen, pullien, kakkujen sekä leipien vuori palveli meitä koko pyhien ajan. Myös perinteeksi muodostunut Maarit-serkkuni suppilovahverokeitto maistui jälleen aivan yhtä ihanalta kuin edellisinäkin vuosina.

Viimein koitti Tapanin päivä ja oli aika palata kotiin ennen reissua Lievestuoreelle, uudenvuoden viettoon. Alunperin suunnitelma oli, että lähtisin uuden vuoden jälkeen Jaakon luo Tupokseen.
Päätettiin kuitenkin, että Jaakko tulisikin sensijaan kanssani Lievestuoreelle jo heti 28. päivä ja että viettäisimme mummolassa uudenvuoden. Edellisestä tapaamisesta oli jo kuukausi, ja ikävä oli suunnaton. Olimme julkistaneet seurustelumme jo joulukuussa, mutta vasta kun makasimme sylikkäin tuvan sohvalla tajusin kuinka onnellinen olin ja olen saadessani kutsua häntä poikaystäväksekseni. Hänen tuoksunsa, hänen tuikkivat silmänsä ja rakastavat käsivartensa ympärilläni... Voi, minä niin säälin heitä jotka eivät ole saaneet kokea elämässään rakkautta, sillä sitä suloisempaa ihmettä en ole eläissäni kohdannut.

Sain Jaakolta joululahjaksi sympaattisen ja pehmoisen nallen, ja valkoisen ja viheän teen sekoitusta irtoteenä, sillä minun entisen (huom!) pussiteen käyttäjän täytyy kuulemma opetella pröystäilemään kunnolla.
Uusivuosi sujui Lievestuoreella romanttisesti ja mielekkäästi, joskaan ei järinkään railakkaasti; minä ja Jaakko vastarakastuneina ja Maija ja Heikki neljättäkymmenettä viidettä hääpäiväänsä uudenvuoden aattona viettäen.

 Raketteja emme tänä vuonna ampuneet, mutta jättisädetikut ja lumisota sekä hangessa kirmailu riittivät meille enemmän kuin hyvin. Valoimme tietenkin myös tinat ja minä lupasin uudenvuoden lupauksenani aloittaa jonkin liikuntaharrastuksen. Varasin kuitenkin jo lupaushetkellä itselleni oikeuden päättää itse mihin aikaan tulevalla vuodella aloittaisin säännöllisen liikkumisen, ja myös oikeuden päättää harrastuksen kestosta.

Uudenvuoden päivänä nousimme Jaakon kanssa ylös sopivasti lounaalle. Maistoimme kumpikin ensi kertaa jänispaistia, joka olikin erittäin maukasta läskin kanssa muhinneena, ja lohkoperunoiden, salaatin ja puolukoiden kera tarjottuna. Olette ehkä huomanneet, että kuvailen tässä kirjeessä ruokia aika paljon. Lupasin olla jaarittelematta, ja suokaa anteeksi hedonismini, mutta mielestäni jos ruualle ja muille arjen nautinnoille annettaisiin enemmän arvoa, maailma olisi varmastikkin sitä pykälää miellyttävämpi paikka elää.

Viideltä koitti jälleen erkaantumisen hetki tietysti "vaikkei kenkään sois" ja varsinkin pikemmin kun olisin toivonut. Todistin jälleen saman ilmiön kuin edellisellä kerralla; viimeiset viisitoista minuuttia yhdessä haihtuvat kuin niitä varten olisi varattu vain silmänräpäys.
Nyt lasken päiviä seuraavaan kertaan kun näen taas rakkaani. Edessäni on kymmenen yksinäistä yötä. Niin, tai onhan minulla tietysti tämä nalle, joka toki osaltaan helpottaa hieman tuskaani!

Ole se joka tahdot olla

Tätä kirjoittaessani IC 717 saapuu Ouluun Jaakko mukanaan. Samaan aikaan ikkunaruudun toisella puolella sataa pitkästä aikaa lunta. Josko hanget kestäisivät nyt jouluun asti?

Jaakon vierailu täällä "tropiikissa" täytti, ellei suorastaan ylittänyt odotukset. Hänen kanssaan vietetty aika oli melkeinpä huumaavaa. Aluksi en oikein edes tajunnut, että haaveideni ja toiveideni kohde istui vieressäni. Keskustelun ja kosketuksen myötä epäilys ja jännitys haihtui ja pian tökimmekin toistemme kylkiä ja neniä ja hassuttelimme kuin pikkutytöt.

Jälleen kerran tuli todistetuksi myös Jaakon ja minun loistavan yhteensopiva kemia. Olemme samaa mieltä lähes kaikesta, ja luonteemme käyvät yksiin. Hän on looginen ja rationaalinen, minä taas enemmänkin tunteiden ohjaama. Kuitenkin pohdinnoissa päädymme lähes aina samaan lopputulokseen.  Enää ei huoleta edes kumpaisenkin luonteen naisellisuus. Olemme molemmat sopivan huomaavaisia ja tarvittaessa vahvoja. En usko, että onnistuisimme koskaan saamaan aikaiseksi kunnon riitaa. Yritetty on, ei onnistu. Ei edes rakentamalla minun tontilleni lentokenttää OpenTTD:ssä.

Viimeisenä iltana katsoimme yhdessä Rautajätin. Jätin hyvästellessä Hogarthin ja lentäessä päin kaupunkia kohti kiitävää ohjusta molemmat purskahtivat yhtäaikaa liikutuksen kyyneliin. Jätin sulkiessa silmänsä ja pommin osuessa itsensä uhraavaan jättiin Jaakko tuli minuun kiinni ja itkimme yhdessä elokuvan viimeiset minuutit ennenkuin aloimme nauraa itsellemme. Nauroimme katketaksemme ja painauduimme toisiimme kiinni ja suutelimme pitkän tovin. Tuohon hetkeen tiivistyi melko hyvin yhdessä vietetty aika.

Jaakon kanssa vietetyt päivät kiitivät ohi rikollisen nopeasti. Vaikka kuinka koetin pinnistellen tarttua jokaiseen hetkeen, ne livahtivat sormien välistä salakavalasti ja haihtuivat pois kuin savu. Vielä asemallakin istuessani hänen sylissään näin yhdellä silmänräpäyksellä kuinka minuuttiviisari livahti puolesta kahteenkymmentävaille ja Jaakon oli noustava junaan.

 Vaikka aika olikin lyhyt en voi olla kuin kiitollinen jokaisesta hetkestä elämälle. Muistot kantavat eteenpäin kunnes uudenvuoden jälkeen näemme uudelleen. Silloin on minun vuoroni suunnata Ouluun, ja tuppukylään Tupokseen Jaakon luo. Ennen sitä kuitenkin mahtuu väliin vielä viikon tylsäily kotona, matka Floridaan tädin perheen luo, joulu Nastolassa sekä uusivuosi Lievestuoreella mummolassa. Niistä lisää kun niiden aika koittaa. Ajatukset suuntautunevat nyt joka tapauksessa usein pohjoiseen ja Jaakkoon, jota kutsun nyt omakseni. Saa nähdä mitä ensi yöstä tulee, jos ei muuta niin yksinäinen.